Ekat onnet

Päällimmäisin asia, mitä tänään itsessäni rakastin, on mieletön nörtteys. Ne hetket, kun täysin ilman pätemistarkoituksia alan vaikka selostaa Kaisaniemenkadun nimen historiaa ja kuulijoiden ilmeestä näkee niiden puhtaan hämmästyksen. Positiivisen hämmästyksen. Tuntuu toki hyvältä, kun näkee minulle tärkeiden ihmisten ilmeistä niiden pohtivan myös sitä, että oon vähän hassu, mutta aika ihana ja ihmeellinen tyyppi. Mutta ilman sitä ulkopuolista palautettakin, mä oon ihanalla tavalla nörtti. Mä rakastan tietoa ja se jos mikä on ihana juttu. Ja vaikka tunteiden intensiivisyys on raskasta, vitun raskasta, on se myös yksi suurimmista ihmeistä, joita elämääni on annettu. Mua ahdisti mielettömästi, ihan pohjattomasti. Laitoin Solar Fieldsin Movementsin soimaan ja olin niin keskittynyt pahaan olooni, että unohdin musiikin korvissani. Kun kolmentoista minuutin kohdalla alkuhimmailu ja avoimet soinnut muuttuvat ensimmäisiksi isoiksi duureiksi, heti samassa hetkessä, kun ensimmäinen duuri rekisteröityi aivoihini, olin yhtäkkiä taivaassa, jossa mikään ei voisi olla paremmin. Tunsin vahvaa kiitollisuutta maailman kauneudesta. Ja voi vittu mä oon siitä kiitollisuudesta kiitollinen. Ollessani kiitollinen, mä olen niin vahvasti onnellinen. Ja maailmassa on paljon asioita, joista olla kiitollinen.