Ekat onnet

Päällimmäisin asia, mitä tänään itsessäni rakastin, on mieletön nörtteys. Ne hetket, kun täysin ilman pätemistarkoituksia alan vaikka selostaa Kaisaniemenkadun nimen historiaa ja kuulijoiden ilmeestä näkee niiden puhtaan hämmästyksen. Positiivisen hämmästyksen. Tuntuu toki hyvältä, kun näkee minulle tärkeiden ihmisten ilmeistä niiden pohtivan myös sitä, että oon vähän hassu, mutta aika ihana ja ihmeellinen tyyppi. Mutta ilman sitä ulkopuolista palautettakin, mä oon ihanalla tavalla nörtti. Mä rakastan tietoa ja se jos mikä on ihana juttu. Ja vaikka tunteiden intensiivisyys on raskasta, vitun raskasta, on se myös yksi suurimmista ihmeistä, joita elämääni on annettu. Mua ahdisti mielettömästi, ihan pohjattomasti. Laitoin Solar Fieldsin Movementsin soimaan ja olin niin keskittynyt pahaan olooni, että unohdin musiikin korvissani. Kun kolmentoista minuutin kohdalla alkuhimmailu ja avoimet soinnut muuttuvat ensimmäisiksi isoiksi duureiksi, heti samassa hetkessä, kun ensimmäinen duuri rekisteröityi aivoihini, olin yhtäkkiä taivaassa, jossa mikään ei voisi olla paremmin. Tunsin vahvaa kiitollisuutta maailman kauneudesta. Ja voi vittu mä oon siitä kiitollisuudesta kiitollinen. Ollessani kiitollinen, mä olen niin vahvasti onnellinen. Ja maailmassa on paljon asioita, joista olla kiitollinen.

Mun täytyy kirjoittaa näin, kun jotain herää sisälläin

Olen kakskytkuusi ja puoli, siis puoli vuotta rokkistaraikään. Silloin haluan voida todeta olevani onnellisempi elämästäni kuin tähän asti olen ollut. Mulla on kolme ja puoli vuotta aikaa siihen, että täytän kolmekymmentä. Silloin haluan olla super siisti tyyppi mielestäni ja todeta tehneeni asioita, joista voin olla ylpeä ja ylipäänsä katsoa taaksepäin ja olla iloinen siitä, että olen saanut aikaan asioita, joita olen halunnut. Mun elämässä on paljon onnea ja oon ihan mielettömän hyvä tyyppi, molemmat tuppaavat vain hukkumaan monta kertaa päivässä löytyäkseen taas uudestaan. Mä aion tällä blogilla muistuttaa itseäni niistä kaikista jutuista, joiden takia oon oikeesti ihan mieletön tyyppi (vailla tippaakaan ironiaa). Mä tunnen sunnatonta rakkautta ja hellyyttä itseäni kohtaan päivittäin ja haluaisin kertoa siitä muille, mutta sitten päädyn toistelemaan samoille tyypeille sitä, kuinka vitun hyvä tyyppi mä oon ja se nyt tuntuu vielä vähän nololta. Mä myös toivon, että tämä herättäisi mussa piileviä kirjoittamisenergioita; lähes päivittäin mietin kirjoittamisen aloittamista, mutta aloittaminen on jäänyt. Tähän asti. Nyt se alkoi.